Aamulehti julkaisi juuri artikkelin kahden kodin lapsista. Aihe osuu lähelle, sillä meidän perheeseemme kuuluu kaksi kotia viikoittain vaihtavaa lasta. Kokemukseni perusteella vuoroviikkoasuminen on vaativa järjestely, mikä edellyttää paljon joustavuutta ja kompromisseja. Kaksi kotia erilaisine sääntöineen, tapoineen, ympäristöineen ja ennen kaikkea ihmisineen on epäilemättä kuormittava ratkaisu lapsellekin, vaikka siinä on toki huomattavasti hyviä puoliakin. Parhaimmillaan kahden kodin järjestely pitää yllä tasapuolisesti lämpimiä välejä molempiin huoltajiin, laajentaa lasten perhettä ja läheisten aikuiskontaktien määrää ja opettaa joustavuutta sekä lisää ymmärrystä erilaisista tavoista elää arjessa. Ihanteellisissa oloissa molemmat huoltajat asuvat lähekkäin, järjestely muokkaantuu lapsen tarpeiden mukaan ja molemmissa kodeissa on hyvä asua. Erityisen merkittävänä asiana pidän yhteisiä pelisääntöjä isoissa linjoissa; olisi tärkeää, että arjen peruspalikat (läksyt, kotiintulo- ja ruutuajat, rangaistuskäytännöt) olisivat edes suunnilleen yhteismitallisia.

Omien isompien lasteni kanssa en nähnyt vuoroviikkoasumista koskaan vaihtoehtona kun aikoinaan huoltajuusjärjestelyitä tehtiin, eikä se tainnut olla kenenkään osapuolista ajatuskaan. Iso haaste aikanaan nykyisen puolisoni kanssa olikin yhdistää kaksi erilaista huoltajuusmallia yhdeksi perheeksi. Nyt perheeseemme kuuluu myös kaksi yhteistä lasta, mikä tarkoittaa sitä, että taloudessamme asuu kolmen eri perhemallin lapsia, kaikki samassa kodissa, joka toinen viikko yhtenä perheenä.

Nyt muutaman vuoden jälkeen pystyn pohtimaan erilaisia huoltajuusjärjestelyitä ja näkemään hyviä ja huonoja puolia molemmissa. En edelleenkään valitsisi omien lasteni kohdalla toisin, mutta ymmärrän paremmin niitä, jotka kahden kodin järjestelyn valitsevat ja sen kokevat omakseen. Aamulehden artikkeliin palatakseni, minä, toisin kuin monet muut, olen voinut tehdä asiaan liittyen tietoisen valinnan. Käytännössä yhä kahden kodin järjestely on monille eronneille mahdototon toteuttaa, vaikka se olisikin molempien tahtotila. Sosiaaliturvajärjestelmämme ei tunnista aidosti vuoroasumista. Lapsilisä maksetaan pääsääntöisesti vain yhdelle huoltajalle ja lapsen asumiseen tukea saa vain yhteen kotiin. Koulukuljetukset kustannetaan yleensä vain yhdestä kodista, eivätkä huoltajat luonnollisestikaan voi vaikuttaa toistensa asuinpaikkoihin. Näin ollen esimerkiksi pienituloisella etävanhemmalla välttämättä ole varaa asua lähivanhemman lähellä sijaitsevassa kodissa, johon lapsetkin mahtuvat tai järjestää koulukuljetuksia omalta kodiltaan koululle. Meillä nämä kuljetushaasteet koettiin aikanaan omakohtaisesti, eikä koulukuljetuspalvelua voinut ostaa edes omakustanteisesti. Enää ei onneksi ole tarvettakaan.

Lapsen hyvinvoinnista huolehtimisessa ensisijainen vastuu on tietenkin huoltajien käsissä. Vuoroasuminen on jo pelkästään inhimillisten tekijöiden puolesta haastava kokonaisuus, eikä se ole kaikille mahdollista puhtaasti vuorovaikutuksen ongelmien tai erilaisten kasvatusnäkemysten vuoksi. On kuitenkin kestämätöntä ajatella, että rakenteelliset tekijät olisivat syynä sille, että perheet eivät voi valita parhaaksi kokemaansa ratkaisua lapsensa huollon järjestämiseksi. Joissain kunnissa onkin esimerkiksi otettu käyttöön molemmat kodit tunnistava koulukuljetusjärjestelmä, mikä mahdollistaa kuljetukset saman kunnan sisällä kahdesta eri osoitteesta. Tällaiset erilaisia perhemalleja yhdistävät ja tukevat ratkaisut ovat mitä luultavimmin tulevaisuudessa kuntien kilpailuvaltteja ja erityisesti pitovoimatekijöitä, joilla varmistetaan lapsiperheiden hyvinvointi ja lisätään motivaatiota pysyä kunnan rajojen sisäpuolella.

Kunnan etu ja tehtävä on huolehtia, että perheet saavat tarvitsemansa palvelut – perhetyypistä huolimatta.