Työkykyjohtaminen koulussa on myös sivistysjohtamista 

Kirjoittaja:

Julkaistu:

Kategoria:

,

Työkykyjohtamisesta puhutaan usein henkilöstöhallinnon, työterveyden tai yritysvastuun näkökulmasta. Koulutusorganisaatioissa kysymys on kuitenkin vielä perustavanlaatuisempi: työkyky on edellytys sille, että koulun perustehtävä voidaan toteuttaa. Jos opettajat, ohjaajat, esihenkilöt ja muu henkilöstö eivät jaksa työssään, kärsii lopulta myös oppiminen. 

Kevan ja Ilmarisen viimeisimmät työkykyjohtamista käsittelevät raportit (https://www.keva.fi/globalassets/uutishuone/uutisten-tiedostoliitteet/2025/keva_tyokykyjohtaminen-ja-tyoterveysyhteistyo_2025.pdf ja https://www.ilmarinen.fi/media_global/liitepankki/ladattavat-tiedostot/tyokykyjohtamisen_tila_2026.pdf ) osoittavat, että sekä julkisella että yksityisellä sektorilla on päädytty melko samankaltaisiin havaintoihin. Molemmissa raporteissa nousee esiin, että työkyvyn ja sen johtamisen merkitys tunnistetaan aiempaa paremmin, mutta sen johtaminen ei kuitenkaan vielä ole yhtä järjestelmällistä kuin esimerkiksi talouden, toiminnan tai tuloksellisuuden johtaminen. Työkykyä tuetaan monin keinoin, mutta tavoitteet, mittarit ja pitkäjänteinen seuranta puuttuvat usein. 

Koulumaailmassa havainto tuntuu tutulta. Työhyvinvointia edistetään erilaisilla hankkeilla, kyselyillä, kehittämistoimilla ja työterveysyhteistyöllä. Silti kokonaisuus jää helposti irralliseksi. Rehtorin näkökulmasta työkykyjohtamisen pitäisi olla osa koulun strategista johtamista, ei erillinen henkilöstöhallinnollinen toimintamuoto. 

Työelämän muutos näkyy kouluissa samalla tavalla kuin muuallakin yhteiskunnassa. Opettajien työ on aiempaa monimuotoisempaa ja vuorovaikutusintensiivisempää. Pedagogisen työn rinnalle ovat nousseet erilaiset hallinnolliset tehtävät, monialainen yhteistyö, jatkuva kehittäminen sekä teknologian ja tekoälyn hyödyntäminen. Viimeisimpänä suurena uudistuksena mainittakoon tuen lainsäädännön uudistus, jota tänä syksynä seuraa opetussuunnitelmien muutos liikunnallisen elämäntavan korostamisen myötä. Samalla oppilaiden ja opiskelijoiden päivittäisessä arjessa esiin nousevat tuen tarpeet ovat kasvaneet. Työ ei ole pelkästään tiedon välittämistä, vaan yhä enemmän tunnetyötä. 

Pinja Perholehto (mm. https://www.ksml.fi/uutissuomalainen/9621228) on käsitellyt tänä keväänä teemaa yleisellä tasolla ja aiheellisesti nostanut esiin kaikkien työnantajien vastuun työntekijöidensä psykososiaalisesta hyvinvoinnista. Ajatus ei ole pelkästään moraalinen tai poliittinen kannanotto, vaan sille löytyy vahva tuki myös voimassa olevasta lainsäädännöstä. Muun muassa Rikanderin ja Koposen (https://www.edilex.fi/uutiset/102377) tarkastelu työnantajavelvoitteista muistuttaa siitä, että työturvallisuuslain suojeluobjektina eivät ole vain fyysinen turvallisuus ja terveys. Työnantajan vastuulle kuuluu myös työntekijöiden henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Työturvallisuuslain mukaan työnantajan tulee jatkuvasti tarkkailla työyhteisön tilaa, ehkäistä haitallista kuormitusta sekä puuttua häirintään ja epäasialliseen kohteluun. Velvoite ei synny vasta silloin, kun ongelmat kärjistyvät, vaan ennakoivan seurannan tulisi olla jatkuvaa. 

Koulutusorganisaatioiden johtamisessa tämä näkökulma jää välillä liian vähälle huomiolle. Työkykyä tarkastellaan edelleen herkästi sairauspoissaolojen, työterveyden kustannusten tai eläköitymisen näkökulmasta. Ne ovat tärkeitä mittareita, mutta ne kertovat usein jo toteutuneista ongelmista. Psykologinen turvallisuus puolestaan toimii ennakoivana mittarina: se kertoo, uskaltavatko ihmiset tuoda esiin kuormitusta, virheitä, kehitystarpeita ja huolia ennen kuin ne muuttuvat vakaviksi ongelmiksi. 

Amy Edmondsonin tutkimukseen pohjautuen Rikander ja Koponen kuvaavat artikkelissaan psykologisen turvallisuuden kokemukseksi siitä, että työyhteisössä on turvallista ottaa ihmisten välisiä riskejä. Käytännössä tämä tarkoittaa mahdollisuutta kysyä, kyseenalaistaa, ehdottaa, erehtyä ja oppia ilman pelkoa nöyryyttämisestä tai leimautumisesta. 

Rehtorin työssä psykologinen turvallisuus näkyy hyvin konkreettisina kysymyksinä. Uskaltaako opettaja kertoa työmääränsä käyneen liian raskaaksi? Voiko henkilöstö tuoda esille huolia johtamisesta? Onko virheistä mahdollista keskustella oppimisen näkökulmasta vai etsitäänkö syyllisiä? Uskalletaanko koulun toimintatapoja arvioida kriittisesti myös silloin, kun kyse on pitkään vallinneista käytännöistä? 

Juuri näissä tilanteissa työkykyjohtaminen ja pedagoginen johtaminen kohtaavat toisensa. Oppiva organisaatio tarvitsee psykologisesti turvallisen toimintakulttuurin. Jos henkilöstö kokee, että eriävät näkemykset ja kriittiset havainnot tulkitaan vastarinnaksi, kehittäminen pysähtyy nopeasti. Samalla myös työhyvinvoinnin ongelmat jäävät piiloon. Erityisen ongelmallista on, jos työssä jaksamisen haasteet tulkitaan ensisijaisesti työntekijän henkilökohtaisiksi puutteiksi sen sijaan, että tarkasteltaisiin työn kuormitustekijöitä, työn organisointia tai työyhteisön toimintaa. 

Onkin perusteltua kysyä, pitäisikö työkykyjohtamisen mittareita tarkastella koulutusorganisaatioissa nykyistä voimakkaammin. Henkilöstökyselyjen tulokset, työilmapiiri, vaihtuvuus, sairauspoissaolot sekä kokemukset psykologisesta turvallisuudesta kertovat organisaation toimintakyvystä aivan yhtä olennaisesti kuin talousluvut., elleivät enemmänkin. Ne ovat ennusteita siitä, pystyykö koulu toteuttamaan perustehtäväänsä myös tulevaisuudessa. 

Kuka huolehtii rehtorin työkyvystä? 

Työkykyjohtamisesta puhuttaessa huomio kohdistuu usein opetus- ja ohjaushenkilöstöön ja heidän johtamiseensa. Koulutusorganisaatioissa on kuitenkin syytä kysyä myös, miten näiden työntekijöiden hyvinvoinnista vastaavien rehtoreiden omaa työkykyä kunnissa johdetaan ja tuetaan. 

Rehtoribarometrit ovat viime vuosina piirtäneet huolestuttavaa kuvaa koulutuksen johtajien kuormituksesta. Koronapandemia, sitä seuranneet muutokset sekä jatkuvasti kasvaneet johtamis- ja hallintovastuut näkyivät rehtoreiden työuupumuksen kasvuna usean vuoden ajan. Vaikka viimeisimmät tulokset kertovat tilanteen kääntyneen varovaisesti parempaan suuntaan, tutkijoiden mukaan ollaan edelleen kaukana pandemiaa edeltäneestä tilanteesta. Rehtoreiden keskeisimmiksi kuormitustekijöiksi nousevat edelleen työn määrä, kiire, henkilöstön jaksamiseen liittyvät kysymykset sekä resurssien niukkuus. 

Rehtoreiden jaksamista tarkasteltaessa on kuitenkin tärkeää katsoa myös koko opetustoimialan työkyvyn tilannekuvaa. Tässä suhteessa Kevan tuore opetusalan katsaus (https://www.keva.fi/globalassets/2-tiedostot/ta-tiedostot/esitteet-ja-julkaisut/opetuksen-toimialan-henkiloston-tyokyky-ja-sen-johtaminen-2025.pdf) muistuttaa, että kuva ei ole yksinomaan synkkä. Opetusalan henkilöstö kokee työnsä poikkeuksellisen merkitykselliseksi, työyhteisöjen ilmapiiri on vahvistunut ja toimiva esihenkilötyö näyttäytyy keskeisenä työkykyä suojaavana tekijänä. Toisaalta on huomionarvoista, että yli puolet opetusalan työntekijöistä pitää työtään henkisesti raskaana, ja kuormitus korostuu erityisesti nuorilla opettajilla, erityisopettajilla sekä koulunkäynninohjaajilla. 

Rehtorin näkökulmasta raportin yksi kiinnostavimmista havainnoista liittyy juuri johtamiseen. Kevan katsauksen mukaan työkykyä vahvistavat erityisesti vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, toimiva työyhteisö ja jo aiemmin mainittu hyvä esihenkilötyö. Nämä ovat samalla myös psykologisen turvallisuuden peruselementtejä. Ne eivät synny sattumalta, vaan vaativat tietoista ja tavoitteellista johtamista. 

Tässä kohtaa työkykyjohtamisen keskustelu kääntyy siis väistämättä myös rehtoriin itseensä. Jos työyhteisön hyvinvointi rakentuu osittain hyvän johtamisen varaan, on kysyttävä, millä tavoin työnantaja huolehtii johtajan omista voimavaroista. Rehtorin vastuut ovat laajat, työn rajat usein häilyvät ja jatkuvat muutosprosessit kuormittavia. Silti rehtoriresurssille ei ole olemassa yhtä selkeitä rakenteellisia mitoituksia kuin monille muille koulun perustehtäville. Vastuu on tarkasti määritelty (ja mittava), mutta työn tekemiseen tarvittavia rakenteellisia edellytyksiä ei samalla tavalla säädellä. 

Työkykyjohtamisen uskottavuus mitataankin lopulta siinä, kyetäänkö huolehtimaan myös niiden ihmisten työkyvystä, joiden tehtävänä on huolehtia koko organisaation työ- ja toimintakyvystä. Jos rehtorin työkyky horjuu, vaikutukset heijastuvat helposti koko työyhteisöön. Siksi kysymys rehtoreiden jaksamisesta ei ole vain yksittäisten johtajien henkilökohtainen haaste, vaan koko koulutusjärjestelmän toimivuuteen liittyvä kysymys ja koulutuksen järjestäjälle yksi ydinkysymyksistä. 

Työkykyjohtamisen kehittämisessä ei siis ole kyse vain työntekijöiden suojelemisesta, sairauspoissaolojen kustannusten karsimisesta tai työurien pidentämisestä. Kyse on ennen kaikkea organisaation kyvystä oppia, uudistua ja mikä tärkeintä, onnistua perustehtävässään. Koulun tapauksessa tämä perustehtävä on sivistys, oppiminen ja kasvun tukeminen. Nämä taas ovat perusta koko yhteiskuntamme tulevaisuudelle ja toimintakyvylle. 

Siksi työkykyjohtamista ei tulisi koskaan nähdä erillisenä henkilöstöhallinnon kysymyksenä. Se on johtamisen ydintä, kaikissa kerrostumissa. Ja juuri siksi myös työntekijöiden psykologinen hyvinvointi työpaikalla kuuluu työnantajan vastuulle – ei vain hyvän työnantajuuden ihanteena, vaan osana sitä velvollisuutta, jonka lainsäädäntö ja vastuullinen johtaminen jo tänä päivänä asettavat. 

Lopulta kysymys työkykyjohtamisesta onkin yksinkertainen: miten voimme odottaa kouluyhteisön voivan hyvin, jos emme johda hyvinvointia yhtä määrätietoisesti kuin kaikkea muutakin koulun toimintaa? Työkykyjohtamiselle on pystyttävä näin ollen mahdollistamaan myös sen vaatima aika ja tila. Muutoin on olemassa riski, että työkykyjohtaminen jää vain korulauseeksi strategiapöytiin ja lukuvuosisuunnitelmiin, ilman aitoa toteutumisen mahdollisuutta. 

Vastaa