Lapsen oikeus mielenterveyteen

Kirjoittaja:

Julkaistu:

Kategoria:

,

Tällä viikolla vietetään sekä mielenterveysviikkoa että lapsen oikeuksien viikkoa. Moni käsittelee niitä erillisinä teemoina, mutta minusta ne kuuluvat tässä ajassa hyvinkin vahvasti yhteen.

Lapsen oikeus olla oma itsensä ei toteudu, jos arki täyttyy epävarmuudesta, huolesta ja pelosta. Mielenterveyden hyvinvointi ei synny tyhjiössä, vaan kokemuksesta, että elämässä on turvallisia aikuisia, vakautta ja luottamusta huomiseen. Uskoa siihen, että huominen voi aidosti tuoda tullessaan jotain hyvää.

Lapsuudessa ja nuoruudessa rakennetaan pohjaa koko elämälle. Samalla rakentuu myös käsitys siitä, onko maailma pääasiassa turvallinen vai turvaton paikka. Uskaltaako tulevaisuudesta haaveilla vai näyttäytyykö se lähinnä uhkien ja epävarmuuden ketjuna. Juuri siksi lapsen oikeudet ja mielenterveys liittyvät erottamattomasti toisiinsa.

Me jo tiedämme, että lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat kasvaneet kiihtyvällä tahdilla. Mielenterveyspalvelujen käyttö on lisääntynyt voimakkaasti, ja erityisesti nuorten palveluntarve on kasvanut viime vuosina. Opiskeluhuollon palveluille on jatkuvasti kasvava kysyntä, ja pahoinvointi näkyy yhä useammin niin kouluissa kuin vapaa-ajallakin. Valitettavasti se näkyy jo varhaiskasvatuksessakin.

Monet tutkimukset ja selvitykset kertovat myös toisesta huolestuttavasta ilmiöstä, nimittäin siitä, että nuorten usko omaan tulevaisuuteensa on heikentynyt merkittävästi. Optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuvien nuorten osuus on alempi kuin koskaan mittaushistorian aikana. Tähän ajatukseen kannattaa hetkeksi pysähtyä.

Sillä tämä ei ole sattumaa.

Tulevaisuususko ei synny pelkillä kehotuksilla ajatella positiivisesti. Se rakentuu kokemuksesta, että elämässä on turvaverkkoja ja että vaikeuksien keskellä apua on saatavilla. Se syntyy tunteesta, ettei yksi vastoinkäyminen romahduta koko tulevaisuutta. Nämä kokemukset liittyvät kriittisesti siihen, millaisena maailma ja suomalainen yhteiskunta nuorelle näyttäytyy.

Kun lapsiperheiden toimeentulo heikkenee, epävarmuus lisääntyy kotona. Kun vanhemmat kantavat huolta laskuista, työstä tai arjen pärjäämisestä, lapset kantavat usein huolta heidän kanssaan. Asiantuntijat ovatkin varoittaneet, että sosiaaliturvaleikkausten seurauksena kymmenet tuhannet lapset voivat ajautua köyhyyteen ja että vanhempien ahdistus ja stressi heijastuvat suoraan lasten hyvinvointiin.

Tällä tiellä olemme jo.

Samaan aikaan kun sopeutustoimet iskevät perheiden toimeentuloon, leikataan niiltä järjestöiltä ja yhteisöiltä, jotka ovat vuosien ajan tarjonneet matalan kynnyksen tukea silloin, kun elämä horjuu. Varhaisen tuen palveluihin pääsy ei helpotu, vaikka tarve kasvaa. Päinvastoin.

Tämä kaikki näkyy kouluissa. Se näkyy nuorten ahdistuksena, koulupoissaoloina, yksinäisyytenä ja ulkopuolisuuden kokemuksina. Osa oireilee näkyvästi, osa hiljaa sisäänpäin. Yhä useampi nuori kokee jäävänsä yksin huoliensa kanssa. Yhä useampi tarvitsee apua jaksamiseensa.

Ja kyllä, se näkyy myös paljon puhutuissa oppimistuloksissa.

Liian usein keskustelu kääntyy siihen, miksi lapset ja nuoret eivät jaksa, motivoidu tai pärjää kuten ennen. Harvemmin pysähdymme kysymään, millaiseen maailmaan heitä tällä hetkellä kasvatamme. Millaisen viestin annamme tulevaisuudesta, jos ympärillä näkyvät jatkuvasti kriisit, leikkaukset, epävarmuus ja huoli?

Minä uskon, että tulevaisuususko ja nuorten itseluottamus syntyy ennen kaikkea turvallisuudesta.

Turvallisuus ei tarkoita sitä, ettei elämässä koskaan kohtaisi vastoinkäymisiä. Jokainen meistä kohtaa. Turvallisuus tarkoittaa sitä, että ihminen voi luottaa siihen, ettei jää yksin silloin, kun elämä horjuu. Että jos perheessä tulee vaikeuksia, apua on saatavilla. Että jos mieli sairastuu, hoitoon pääsee. Että jos opinnot takkuavat tai elämä vie hetkeksi sivuraiteelle, on olemassa toinen mahdollisuus. Juuri tällainen turvallisuus luo rohkeutta yrittää, epäonnistua ja kasvaa.

Juuri epävarmuus synnyttää myös toisen ilmiön. Kun vanhemmat eivät voi olla varmoja siitä, että yhteiskunta ottaa kopin silloin, kun elämässä tulee vaikeuksia, he pyrkivät suojelemaan lapsiaan entistä enemmän. Se on täysin ymmärrettävää. Samalla lapsen luottamus rakentuu yhä vahvemmin perheen varaan ja moni lapsi ja nuori alkaa tukeutua kotiin ja vanhempiinsa kuin pelastusrenkaaseen. Lakkaa yrittämästä itse ja välttelee riskejä vähän jokaisella elämän osa-alueella. Turvallinen aikuinen on korvaamaton voimavara, mutta lapsen pitäisi voida luottaa myös siihen, että ympäröivä yhteiskunta kantaa silloin, kun perheen omat voimat eivät riitä.

Vanhemman tehtävä ei kuitenkaan ole olla lapsen pelastusrengas koko loppuelämää. Vanhemman tehtävä on antaa lapselle rohkeutta lähteä omille vesilleen. Se onnistuu parhaiten silloin, kun ympäröivä yhteiskunta näyttää turvalliselta. Kun lapsi voi luottaa siihen, että ympärillä on ihmisiä, yhteisöjä ja rakenteita, jotka ottavat kiinni, jos omat voimat hetkeksi loppuvat.

Useampi uskaltaisi opetella uimaan itse, jos vesi ei näyttäisi niin synkältä ja syvältä, että siihen voi hukkua hetkessä.

Yksikään lapsi ei rakenna tulevaisuudenuskoa yksin. Vastuu ei voi olla vain lapsilla ja nuorilla itsellään. Se kuuluu meille aikuisille, mutta myös koko yhteiskunnalle. Meidän on aika näyttää nuorille, että otamme tilanteen vakavasti. Että rakennamme tulevaisuutta, jossa apua saa ajoissa, jossa jokaisella on mahdollisuus kuulua joukkoon ja jossa huominen näyttäytyy mahdollisuutena eikä uhkana. Tätä varten meidän täytyy uskaltaa vaikeinakin aikoina nähdä arvo siinä, että panostamme lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin. Kuten näiden viikkojen teemat yhdessä kuvaavat: jokainen lapsi on arvokas ja lapsillamme on oikeus parempaan. Meidän tehtävämme on tehdä tulevaisuudesta jälleen jotain positiivista ja tavoiteltavaa.

Mutta sitä ennen meidän täytyy uskoa siihen itse.

Vastaa