Viime kuukausina on käyty poikkeuksellisen vilkasta keskustelua siitä, mikä on poliittisen päätöksenteon ja riippumattoman valmistelun välinen raja. Keskustelun ytimessä ovat olleet sekä sosiaalityön tutkimusrahoitusta koskevat ratkaisut että sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskriteerit. Aihealueen keskeinen hahmo, ministeri Wille Rydman on vähätellyt kesän kiivasta debattia, joka on näyttänyt repivän myös hallituspuolueita kriisin partaalle toteamalla, että kyse oli vain virkavalmistelun ohjenuorista, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. Tällainen tulkinta jättää kuitenkin olennaisen asian kertomatta.

Oikeusvaltiossa kaikkea päätöksentekoa ei ohjata vain lain kirjaimella. Hallintoa ohjaavat myös valmistelun kriteerit, arviointiperusteet ja menettelytavat, joiden tarkoituksena on varmistaa yhdenvertainen kohtelu ja ennakoitavuus. Jos nämä voitaisiin sivuuttaa aina poliittisen harkinnan perusteella, koko järjestelmän uskottavuus alkaisi murentua.

Tutkimusrahoituksessa tämä periaate on erityisen tärkeä. Suomen menestys on rakentunut vahvalle tutkimukselle, korkealle osaamiselle ja luottamukselle siihen, että tutkimuksen laatua arvioivat alan asiantuntijat. Vertaisarviointi ei ole täydellinen järjestelmä, mutta se on paras käytössämme oleva keino varmistaa, että julkista rahaa kohdennetaan tutkimuksen laadun eikä poliittisten mieltymysten perusteella. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan ministeri Rydman jätti rahoittamatta useita hankkeita, jotka olivat asiantuntija-arvioissa saaneet korkeat pisteet, ja päätös on herättänyt laajaa huolta tiedeyhteisössä. Ministeri on puolestaan todennut, ettei hänelle ollut esitelty arviointien tarkkaa pisteytystä. Juuri tämä herättää kysymyksiä päätöksenteon tietoperustasta: jos asiantuntija-arvioinnin keskeiset tulokset eivät ole päätöksenteon lähtökohtana, mikä niiden rooli lopulta on?

Sama periaatteellinen kysymys näkyy STEA-avustuksissa. On tärkeää erottaa toisistaan kaksi asiaa: se, kuinka paljon eduskunta päättää budjetissa osoittaa rahaa järjestöille, ja se, kenelle tuo raha lopulta myönnetään. Ensimmäinen on poliittinen päätös. Jälkimmäinen on hallintopäätös.

Keskustelussa on myös sekoitettu kaksi eri asiaa: säästöt ja niiden kohdentaminen. Jos valtiontalouden vuoksi avustusmäärärahoja leikataan kolmanneksella, leikkaus toteutuu riippumatta siitä, millä kriteereillä jäljelle jäävä raha jaetaan. Kriteerit eivät säästä euroakaan. Ne ratkaisevat vain sen, mihin leikkausten vaikutukset kohdistuvat. Tästä syystä olisi rehellisempää käydä poliittinen keskustelu avoimesti siitä, mitä toimintoja halutaan tukea ja mitä ei. Sen sijaan ei ole kestävää luoda kuvaa siitä, että kyse olisi vain teknisestä sääntelyn uudistamisesta tai hallinnollisesta yksityiskohdasta.

Rehtorina kannan erityistä huolta siitä, miten tällainen ajattelu vaikuttaa luottamukseen yhteiskunnassa. Sama periaate koskee sekä tutkimusrahoitusta että järjestöjen avustuksia. Kun arviointikriteerit laaditaan huolellisesti, asiantuntijat tekevät työnsä ja hakijat toimivat niiden mukaisesti, syntyy perusteltu odotus siitä, että sääntöjä myös noudatetaan. Jos päätöksentekijä voi lopulta sivuuttaa valmistelun, asiantuntija-arvioinnin ja ennalta sovitut perusteet oman harkintansa mukaan, herää kysymys, miksi sääntöjä ylipäätään laaditaan.

Minua huolestuttaa myös laajempi kehityssuunta. Kyse ei ole vain yksittäisistä tutkimushankkeista tai ministerin päätöksistä, vaan siitä, miten Suomessa ymmärretään tieteen merkitys. Tutkimuksen vapaus on yksi sivistysvaltion kulmakivistä. Sen tarkoitus ei ole tuottaa vain välittömästi mitattavaa taloudellista hyötyä, vaan myös ymmärrystä ihmisistä, yhteiskunnasta ja ilmiöistä, joiden vaikutukset näkyvät vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Kasvatustieteiden, sosiaalityön, yhteiskuntatieteiden ja muiden hyvinvointiin liittyvien alojen tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys on usein vaikeammin mitattavissa kuin esimerkiksi teknologisten innovaatioiden. Silti juuri näiden alojen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään oppimista, syrjäytymistä, mielenterveyttä, osallisuutta, väestön ikääntymistä ja yhteiskunnan eheyttä. Ne ovat kysymyksiä, joiden onnistunut ratkaiseminen vaikuttaa lopulta myös talouteen, työllisyyteen ja julkisen sektorin kustannuksiin.

Rehtorina ja kunnallisena viranhaltijana teen työssäni päätöksiä, joiden on perustuttava tietoon, valmisteluun ja yhteisiin pelisääntöihin. En voi tehdä ratkaisuja omien henkilökohtaisten arvostusteni perusteella enkä sivuuttaa sovittuja kriteerejä siksi, että jokin asia tuntuu itsestä vähemmän tärkeältä. Juuri tämä erottaa oikeusvaltion mielivallasta. Julkisen vallan legitimiteetti perustuu siihen, että päätöksiä tehdään avoimesti, perustellusti ja yhdenvertaisesti.Rehtorina tiedän, ettei viranhaltijan tehtävä ole toimia omien mieltymystensä mukaan, vaan yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaisesti. Sama periaate suojaa myös kansalaisia: päätösten tulee olla ennakoitavia ja perustua avoimiin kriteereihin. Siksi minusta keskustelu tutkimusrahoituksesta ei ole ensisijaisesti keskustelua yksittäisestä ministeristä, vaan siitä, millaisia pelisääntöjä haluamme suomalaisessa yhteiskunnassa noudattaa.

Samaa periaatetta tulisi soveltaa myös tutkimusrahoitukseen. Jos tutkimuksen arvoa aletaan arvioida ensisijaisesti sen perusteella, tuntuuko sen aihe poliittisesti kiinnostavalta tai maallikolle välittömästi hyödylliseltä, olemme vaarallisella tiellä. Monet merkittävimmistä yhteiskunnallisista uudistuksista perustuvat tutkimukseen, jonka merkitystä ei tutkimuksen käynnistyessä vielä osattu nähdä.

Huoleni liittyy myös Suomen kansainväliseen asemaan tutkimus- ja osaamisyhteiskuntana. Olemme jo pitkään käyneet keskustelua siitä, miten tutkimuksen rahoitusta voidaan vahvistaa ja miten Suomen vetovoimaa tutkijoiden silmissä voidaan parantaa. Tällöin jokainen signaali, joka horjuttaa luottamusta riippumattomaan arviointiin tai tutkimuksen vapauteen, on ongelmallinen. Kansainvälisessä tiedeyhteisössä luottamus tutkimusjärjestelmän ennakoitavuuteen on lähes yhtä tärkeää kuin itse rahoituksen määrä.

Suomen menestys on rakentunut koulutukselle, osaamiselle ja luottamukselle asiantuntijatietoon. Siksi tutkimuksen rahoituksen tulee jatkossakin perustua riippumattomaan arviointiin, avoimiin kriteereihin ja tieteen vapauden kunnioittamiseen. Erityisen tärkeää tämä on niillä aloilla, jotka auttavat ymmärtämään ihmisiä, oppimista, hyvinvointia ja yhteiskunnan toimintaa. Niiden arvoa ei voi mitata pelkästään euroissa – mutta niiden puuttumisen hinta voi lopulta olla erittäin kallis.